Onnellisuuden aineksia

Juuri nyt voin hyvin. Minuuttiaikataulu ja stressi ei sovi minulle. En tiedä, kenelle se ylipäätään sopii.  Ehkä moni on niin tottunut kiireiseen elämänrytmiin, että rauhoittuminen on vaikeaa. Kieltämättä itsellänikin on ollut vähän kummallinen olo, kun viime viikon kiire ja härdelli on yhtäkkiä vaihtunut seesteiseen joutilaisuuteen.

Joskus olemista pitää ihan opetella.  On hiljenneyttävä, hidastettava, kunneltava ja kuulosteltava, mitä minulle kuuluu. Hetken aikaa ajatukset virtaavat sekavana, silloinkin, kun kaikki ympärillä hiljenee. On hengitettävä syvään.

Mutta mitä minulle oikeasti kuuluu juuri nyt. Sitä on hyvä kysyä aina joskus itseltään. Olenko onnellinen juuri näin,  vai mikä estää kokemasta onnellisuutta,  iloa?

Minun onnellisuudessani on aina pohjalla jotain surullista.  Se on melankolista, mutta syvää onnen tunnetta, joka johtuu kaikesta kokemastani, kaikesta,  mistä olen kuitenkin selvinnyt. Kaipaan joskus iloa. Sellaista hersyvää, pulppuavaa iloa. Ehkä senkin aika vielä joskus koittaa, kun oma mieleni on saanut varmuuden siitä, että kaikki on hyvin ja minulla on lupa uskoa, että se hyvä jatkuu.

Mutta onneen tarvitaan hiljaisuutta. Ilman sitä se juoksee karkuun yhtä nopeasti kuin me juoksemme sitä tavoitellessamme väärin keinoin. Onnen ainekset ovat aina olemassa tässä, ihan käsillä. Riittää kun sanon itselleni:   hidasta vähän, rauhoitu.  Näe se hyvä, mikä ympärilläsi on.

Helteinen toukokuu, kukkiva omenapuu, valo, lämpö.

Ja tunnusomaista elämän tärkeimmille ja eheyttävimmille asioille on se, että ne eivät edes maksa mitään!!

Vauhdikas viikonloppu

Vietimme 7-vuotissynttäreitä.  Paikalla oli 8 koulun aloittavaa neitosta prinsessamekkoineen. Oli monenmoista ohjelmaa ja prinsessakakkukin onnistui hyvin.

Sunnuntaina oli sitten keikkailua kahden kuoron kanssa, joista jälkimmäistä olin johtamassa. Valakia esiintyi entisellä kotipaikkakunnallani ja olin kyllä rättiväsynyt, kun illalla nukahdin. Nyt 10 tunnin yöunien jälkeen on taas levollinen olo.

Hevosen selässä - lapsuuden haave toteutui!

Tänään toteutin jotakin sellaista, mistä olen lapsesta saakka haaveillut. Sain tutustua hevoseen, harjata sitä ja nousinpa satulaankin ratsastaen kierroksen talustusratsastusta. Oli upea kokemus, johon en alunperin uskonut ryhtyväni, mutta kun voitin henkiset esteet, ei minua edes pelottanut ja nautin kokemuksesta suunnattomasti.

Olihan se kiikkerä ja keinuvaa kyytiä istua siellä korkealla, mutta kun myötäili hevosen liikkeitä ja oli rentona, kuulemma hevonenkin rentoutui ja pysyin kuin pysyinkin selässä.

Pikkutyttönä rakastin hevosia, mutta se oli sellaista kaukorakkautta, kun talleja ei siihen aikaan ollut, että olisi voinut käydä ratsastamassa. Vanhempana ei harrastusta tullut koskaan aloitettua, ja tuskin tästä nytkään mitään harrastusta tulee, mutta sain sen kokemuksen, mitä on istua liikkuvan hevosen selässä.

Olen tyytyväinen, että lähdin porukan mukana talliretkelle. Oli viikon kohokohta kyllä ihan epäilemättä!

Risusavottaa hellepäivänä

Keksittiin sitten oikein sopivaa puuhaa näin hellepäivänä. Puun kaatoa ja oksien kantamista lavalle. Oli pakko luovuttaa, kun aamusta oli kolme- neljä tuntia huhkittu. Huomenaamuna lisää, niin säilyy asenne ja saa vielä iltapäivän nauttia helteisestä säästä vähemmällä hikoilemisella.

Mutta nyt kun kävi suihkussa, on mahtava olo, kun oli vähän oikean tekemisen meininkiä. Ei tarvi tänään kuntosalille!😊

Äidin rukous

Luin vanhaa päiväkirjaani, josta tuli vastaan tämä kahdeksan vuotta sitten kirjoittamani runo:

Herra, anna minulle viisautta olla luja ja vahva,
Mutta taipua tarvittaessa vaikka maahan saakka,
Määritellä rajat,
Mutta rakastaa rajattomasti.

Puhua, kun on puhumisen aika,
Mutta kuunnella, kuunnella enemmän.

Ohjata ja opastaa,
Mutta myöntää se, että itsekin välillä eksyn.

Arvostaa enemmän kuin vaatia,
Ihailla enemmän kuin arvostella.

Antaa omastani, uhrautuakin,
Mutta varoa katkeroitumasta, olemasta marttyyri.

Olla syli, joka ottaa vastaan,
Tukipilari, joka pysyy.

Herra, anna minun joka päivä iloita lapsestani, lahjastasi,
Mutta anna minun myös osata päästää irti,
Ihailla vierestä, kun hän nousee siivilleen
Silmissään uskallus, luottamus
Ja unelmat.
Ikiomat.

Pitkästä aikaa blogin ääressä

En ole päivittänyt blogiani vuoteen. Syynä on monenmoisten tapahtumien summa, joka alkoi vuosi sitten ja voimavarat eivät riittäneet blogin kirjoittamiseen. Eikä sitä kaikkea ikävää ja surullista edes halua kirjoittaa. Kaikesta on nyt selvitty ja elämä kantaa taas. Tänään veimme anoppini haudalle ruusun ja muistelin viime äitienpäivää. Se oli hänelle viimeinen.

Elämä jatkuu ja hyviä asioita on alkanut taas tapahtua. Ihan parasta pitkään aikaan oli reissu vanhempieni ja rakkaani kanssa Madeiralle pääsiäisen jälkeen. Olimme siellä peräti kaksi viikkoa ja siellä pääsi todella irti arjesta. Ihmeellinen, ihana, rehevä saari, jossa oli lempeä ilmasto ja ilmapiiri. Silmä lepäsi jylhissä maisemissa ja mieli lepäsi myös, kun kaikki arkiset asiat olivat poissa ajatuksista ja jokainen päivä oli seikkailua.

Majoituimme hotelli Miramarissa, joka oli idyllinen, maalaisromanttinen hotelli vehreine puutarhoineen.

Retkeilimme saaren länsi- ja pohjoisrannikolla, jossa oli jylhät maisemat. Kuljimme satamassa ja kaupungilla, teimme pikku retkiä mm.  orkideapuutarhaan ja Monteen kartanopuutarhaan menimme vaijerihissillä. Levadakävelyä kokeilimme vain kaupunkilevadalla. 

Kiitollisin mielin palasimme kotiin, jossa arki taas tuli vastaan, mutta muistot jäivät elämään.