Ronja

Kahdeksan vuotta seuranani on ollut eläinlapsi Ronja, suomenlapinkoira. Nyt on sydän kipeä, on aika päästää Ronja jatkamaan elämäänsä uudessa kodissa. Allergian takia. Oli valittava koiran ja miehen väliltä. Valitsin miehen.

Eräs ystäväni ottaa Ronjan nyt koeajalle katsomaan, miten se sopeutuu talon kissojen kanssa. Pari muutakin yhteydenottoa on tullut ilmoituksen perusteella. Olen melko varma, että Ronja kyllä pääsee hyvään kotiin.  Silti tämä käymisvaihe on henkisesti aika kuluttavaa, kun ei vielä tiedä mistä ja miten uusi koti löytyy.

Ja sitten tulee niitä ajatuksia, että olenko ollut Ronjalle tarpeeksi hyvä? Olisiko pitänyt jotakin tehdä toisin? Olisi pitänyt antaa koiralle enemmän aikaa ja huomiota....

Tuossa tuo nukkua tuhisee, eikä yhtään murehdi. Ei tiedä, mitä on tulossa. Kokeeko se, että äiti hylkää sen? Ikävöikö se minua? Ihmetteleekö se, että miksi äiti ei tule ja hae minua takaisin kotiin...

Melkein kuin lapsensa hylkäisi. Vai pitäisikö ajatella samoin, kuin lapsesta, joka lentää pesästä, että elämä kyllä kantaa...myös tuota karvaista lasta.

Mutta sydän on niin kipeä!

Akvaariokuume

Jouduin viime kesänä luopumaan akvaariostani, kun muutin pikku kotiluolaani. Sinne ei mahtunut enää akvaariota, kun piti mahtua piano.

Olen kotiutunut pelottavan hyvin tänne uuteen maailmaani ja kysyin varovasti mieheltä, mitä mieltä olisi, jos tänne tulisi akvaario. Mies kysyi, mitä se edellyttää häneltä. Vastasin, että suodattimen purku ja käyttö joudutaan ehkä katsoa yhdessä, mutta kaiken muun kyllä huolehdin...myös sen suodattimen huollon sitten jatkossa. Sain luvan.

Löysin Tori.fi - sivustolta ihanan satalitraisen kultakehyksisen akvaarion. Minulla on ollut kauan sitten juuri sellainen kultakehyksinen, pidin siitä tosi paljon, mutta se vaihdettiin silloin isompaan ja olen surrut monta kertaa sen myymistä. Nyt siis olen saamassa juuri samanlaisen, vain vähän isomman.

Ihanaa, kun naiset tekevät kauppaa. Juteltiin puhelimessa kaikenlaista itse asiaan kuulumatontakin. Hinnasta sovittiin niin, että molemmilla oli hyvä mieli ja akvaariota myyvä nainen lupasi sen tuoda tänne loppuviikosta, kun käy samalla täällä katsomassa sukulaisiaan.

Tänään lainasin kirjastosta pinon Markku Varjon akvaariokirjoja. Sovittiin miehen kanssa, että laitetaan akvaario yhdessä lasten kanssa, sitten kun ovat täällä iskän luona.

Väsymys on tältä erää antanut aika hyvin periksi. Kuuntelen kuitenkin itseäni tarkasti.

Vanhempani olivat täällä eilen ensivisiitillä. Äitini totesi, että on täällä hienot puitteet minun olla ja elää. Niinhän se onkin. Nautin tilan tunnusta ja onhan tämä kaunis koti. Nyt minulla on täällä jotakin omaakin. Ja joka kerta, kun siivoan tällä, tuntuu enemmän ja enemmän omalta.

Mutta nyt menen perehtymään akvaario-opuksen. Haluan tehdä tämän projektin kunnolla ja pitää vähän verestää muistiaan, että osaan perustaa akvaarioni oikein.

Reissu itä-Suomeen...matkan varrella nähtyä

Opettelua

On taas opeteltava leppoistamaan elämäänsä. Se onkin vaikeaa, kun on itse asiassa pelkästään hyviä asioita elämä täynnä. Niitä on vain liikaa.

On tunnistettava väsymisensä ja otettava se todesta. Onneksi minulla on ymmärtävä, rakastava ihminen vierelläni. Juuri sellainen, josta niin kauan haaveilin...miehestä, joka sillä hetkellä, kun itse olen ylikierroksilla, poissa tolaltani, on tyyni, rauhallinen, saa minutkin rauhoittumaan. Olen siitä niin kiitollinen. Ja ylipäätään, että olen löytänyt toisen puoliskoni, ihmisen, jonka kanssa kaikki loksahtaa ihan ihmeellisesti vain kohdalleen. Tiedän, että se ei ole itsestäänselvää. Uskomaton onni on tullut kohdalleni. Arvostan sitä ja samalla ihmettelen, voiko tällaista tapahtua. Minulle.

Toinen asia, jota opettelen, on itseni kunnioittaminen. Olen ankara itselleni, enkä soisi tekeväni tai sanovani tyhmästi. Pitäisi tajuta, että kaikki typerehtivät joskus. Ei se kaada maailmaa. Pitäisi opetella mokaamisen jälkeen ottamaan hyvä ryhti, vakaa katse ja päättäväinen ilme ja antaa itselleen anteeksi saman tien. Niinhän kaikki muutkin tekevät, antavat mokani anteeksi. Niinhän itsekin teen, jos kuulen jonkun suusta tulevan sammakon. Niitä sammakoita tulee ja menee, se on elämää, inhimillisyyttä.

Itsensä kunnioittamiseen kuuluu myös puhua itsestään kunnioittavasti, eikä soimata itseään ja korostaa heikkouksiaan. Siinä minulla on myös opittavaa. Veistän turhan paljon itseeni kohdistuvaa mustaa huumoria. Sen voisi lopettaa.

Hienoa oli viime viikonloppuna, kun olimme ensimmäistä kertaa pikku lomamtkalla. Ajelimme itä-Suomessa. Meillä oli hotelli varattuna ensimmäiseksi yöksi Joensuusta ja toisena yönä Mikkelistä.
Kolmantena reissupäivänä oli kummipoikani rippijuhlat. Se oli ainut ennalta suunniteltu juttu. Voi

mitä vapautta oli pysähtyä missä huvitti, kulkea ja ihmetellä, nauttia terassilla siiderit myöhään illalla, kun helle alkoi helpottaa, nukkua myöhäälle, mennä ihan sen mukaan, miltä tuntui, eikä stressata yhtään mistään. Se oli matka, joka antoi voimia, eikä suinkaan vienyt niitä.

Ja on myös opeteltava uskomaan, että se riittää, että olen se mikä olen. Olenko yrittänyt olla enemmän tehdäkseni vaikutuksen? Nyt tajuan, että olen jo tehnyt vaikutuksen. Riitän juuri tällaisena. On vahvuuksia ja heikkouksia, puolin ja toisin. Ja olisi oikeastaan kamalaa, jos ei olisi niitä heikkouksia. Tuntisi itsensä aika huonoksi sellaisen ihmisen rinnalla. Riittää, kun on toinen ihminen vieressä, heikkona tai vahvana, toistaan tukien.


https://m.youtube.com/watch?v=M4jxL9s_tDA