Juuri nyt voin hyvin. Minuuttiaikataulu ja stressi ei sovi minulle. En tiedä, kenelle se ylipäätään sopii. Ehkä moni on niin tottunut kiireiseen elämänrytmiin, että rauhoittuminen on vaikeaa. Kieltämättä itsellänikin on ollut vähän kummallinen olo, kun viime viikon kiire ja härdelli on yhtäkkiä vaihtunut seesteiseen joutilaisuuteen.
Joskus olemista pitää ihan opetella. On hiljenneyttävä, hidastettava, kunneltava ja kuulosteltava, mitä minulle kuuluu. Hetken aikaa ajatukset virtaavat sekavana, silloinkin, kun kaikki ympärillä hiljenee. On hengitettävä syvään.
Mutta mitä minulle oikeasti kuuluu juuri nyt. Sitä on hyvä kysyä aina joskus itseltään. Olenko onnellinen juuri näin, vai mikä estää kokemasta onnellisuutta, iloa?
Minun onnellisuudessani on aina pohjalla jotain surullista. Se on melankolista, mutta syvää onnen tunnetta, joka johtuu kaikesta kokemastani, kaikesta, mistä olen kuitenkin selvinnyt. Kaipaan joskus iloa. Sellaista hersyvää, pulppuavaa iloa. Ehkä senkin aika vielä joskus koittaa, kun oma mieleni on saanut varmuuden siitä, että kaikki on hyvin ja minulla on lupa uskoa, että se hyvä jatkuu.
Mutta onneen tarvitaan hiljaisuutta. Ilman sitä se juoksee karkuun yhtä nopeasti kuin me juoksemme sitä tavoitellessamme väärin keinoin. Onnen ainekset ovat aina olemassa tässä, ihan käsillä. Riittää kun sanon itselleni: hidasta vähän, rauhoitu. Näe se hyvä, mikä ympärilläsi on.
Helteinen toukokuu, kukkiva omenapuu, valo, lämpö.
Ja tunnusomaista elämän tärkeimmille ja eheyttävimmille asioille on se, että ne eivät edes maksa mitään!!
Joskus olemista pitää ihan opetella. On hiljenneyttävä, hidastettava, kunneltava ja kuulosteltava, mitä minulle kuuluu. Hetken aikaa ajatukset virtaavat sekavana, silloinkin, kun kaikki ympärillä hiljenee. On hengitettävä syvään.
Mutta mitä minulle oikeasti kuuluu juuri nyt. Sitä on hyvä kysyä aina joskus itseltään. Olenko onnellinen juuri näin, vai mikä estää kokemasta onnellisuutta, iloa?
Minun onnellisuudessani on aina pohjalla jotain surullista. Se on melankolista, mutta syvää onnen tunnetta, joka johtuu kaikesta kokemastani, kaikesta, mistä olen kuitenkin selvinnyt. Kaipaan joskus iloa. Sellaista hersyvää, pulppuavaa iloa. Ehkä senkin aika vielä joskus koittaa, kun oma mieleni on saanut varmuuden siitä, että kaikki on hyvin ja minulla on lupa uskoa, että se hyvä jatkuu.
Mutta onneen tarvitaan hiljaisuutta. Ilman sitä se juoksee karkuun yhtä nopeasti kuin me juoksemme sitä tavoitellessamme väärin keinoin. Onnen ainekset ovat aina olemassa tässä, ihan käsillä. Riittää kun sanon itselleni: hidasta vähän, rauhoitu. Näe se hyvä, mikä ympärilläsi on.
Helteinen toukokuu, kukkiva omenapuu, valo, lämpö.
Ja tunnusomaista elämän tärkeimmille ja eheyttävimmille asioille on se, että ne eivät edes maksa mitään!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti