Voihan väsymys!

Tulin tänne kotiluolaan lepäämään. Otin taas liian suuren roolin kannettavaksi. Luulin, että jaksan enemmän kuin todellisuudessa jaksoinkaan. Elämänpituinen koulu taitaa olla, ennen kuin opin tunnistamaan omaa uupumistani.

Pitikin mennä tähän pisteeseen. Romahdus ja itkusta ei ollut tulla loppua. Itsesäälissäkin piehtaroin...kuka tällaista jaksaa katsella, tämmöistä mielestään haurasta, helposti uupuvaa.

Tahtoisin olla energisempi, vahvempi, mutta kun en ole. Tällaiset kortit on jaettu ja näillä on pelattava. Ja olisi opittava olemaan ottamatta yhtään mitään roolia kannettavakseen. Tämmöinen olen, tämmöisenä pysyn ja tämmöisenä kelpaan. Varmaankin muille, mutta kelpaanko itselleni?

Kotiluola on nyt hyvä paikka. Saan levätä, olla yksin, itkeä itkut pois ja miettiä asioita.

Ja silti olen niin kiitollinen. Minua rakastetaan, minua ymmärretään.

Kotiutumista

Kävimme Ronjan kanssa tänään eläinlääkärillä. Pieni operaatio pitää vielä tänään tehdä. Onneksi ei mitään vakavaa. Kartalta jouduin katsomaan reitin eläinlääkärille, kun tämä paikkakunta on vielä minulle niin vieras.

Olen aloittanut kevyen juoksuharrastuksen. Näillä helteillä on vain harrastettava yöjuoksua. Päivällä läkähtyy. Juokseminen tuntuu yllättävän mukavalta ja helpolta....ja se olo lenkin jälkeen!

Täällä minä olen jo kuin kotonani. Välillä ihan ihmettelee, että kuinka tämä nyt näin meni. Ihan yhtäkkiä vaihdoin paikkakuntaa tuosta vain. Tavallaan tosi jännittävää ja kiehtovaa. Myöskin se, kun saa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Haluankin ihan pikku hiljaa rakentaa täällä verkostoa ja omaa elämää. Ei ole mihinkään kiire ja oikeastaan ihan täytyykin suojella itseään, että malttaa pitää elämänsä vain hyvin leppoisana.

Lapset tuovat oman lisänsä tähän uuteen elämään täällä. On ollut hienoa vähitellen tutustua ja kiintyä lapsiin, jotka käyvät täällä iskän luona loppujen lopuksi aika usein. Jännitin aluksi omaa rooliani, mutta niin luontevasti ja hyvin tämä kaikki on mennyt, että ei olisi edes uskonut.

Täällä on paljon enemmän puuhasteltavaa kuin mun yksiössä, pikku kotiluolassa kotipaikkakunnallani. Täällä on puutarha, terassi, neliöitä lähemmäs kaksisataa. Iso keittiö, missä kokkailla. Tosin nyt helteellä ei huvita ihan kauheasti puuhata keittiössä.

On se ihme, miten elämä voi yllättää. Tilanne on tänä päivänä niin erilainen kuin vuosi sitten, jolloin en tiennyt yhtään, miten minun elämäni jatkuu. Oli vain yksinäinen olo ja vähän elämä sekaisin. Oli pitänyt jättää vanha koti ja lähteä kohti tuntematonta. Olen nyt niin onnellinen, että uskalsin sen tehdä.

Palkinto

Ulkona sataa
en anna sen häiritä.
Mietin, koska herään,
koska tämä onni katoaa?

Vai onko niin,
että kaikki tuskat
ja pettymykset läpikäyneenä
kuin maratonin urheasti maaliin saakka juosseena,
olen vihdoin päässyt perille?

Ulkona sataa,
mutta minulla on lämmin.
Ja vain se, joka on
juossut maratonin
ja tuntenut koko matkan hyytävän viiman,
joka jäädyttää sisintä myöten,
voi ymmärtää,
mitä on perille pääsy.

Vihdoin voin hengähtää,
Rauhoittua,
Ihmetellä, että vaikka en juossut voitokkaasti,
vaikka kompastelin pimeässä,
eksyinkin välillä,
minua varten oli sittenkin
varattuna palkinto.
niin ihmeellinen palkinto.

Eikä se katoa. Ei se katoa.