Ronja

Kahdeksan vuotta seuranani on ollut eläinlapsi Ronja, suomenlapinkoira. Nyt on sydän kipeä, on aika päästää Ronja jatkamaan elämäänsä uudessa kodissa. Allergian takia. Oli valittava koiran ja miehen väliltä. Valitsin miehen.

Eräs ystäväni ottaa Ronjan nyt koeajalle katsomaan, miten se sopeutuu talon kissojen kanssa. Pari muutakin yhteydenottoa on tullut ilmoituksen perusteella. Olen melko varma, että Ronja kyllä pääsee hyvään kotiin.  Silti tämä käymisvaihe on henkisesti aika kuluttavaa, kun ei vielä tiedä mistä ja miten uusi koti löytyy.

Ja sitten tulee niitä ajatuksia, että olenko ollut Ronjalle tarpeeksi hyvä? Olisiko pitänyt jotakin tehdä toisin? Olisi pitänyt antaa koiralle enemmän aikaa ja huomiota....

Tuossa tuo nukkua tuhisee, eikä yhtään murehdi. Ei tiedä, mitä on tulossa. Kokeeko se, että äiti hylkää sen? Ikävöikö se minua? Ihmetteleekö se, että miksi äiti ei tule ja hae minua takaisin kotiin...

Melkein kuin lapsensa hylkäisi. Vai pitäisikö ajatella samoin, kuin lapsesta, joka lentää pesästä, että elämä kyllä kantaa...myös tuota karvaista lasta.

Mutta sydän on niin kipeä!