On taas opeteltava leppoistamaan elämäänsä. Se onkin vaikeaa, kun on itse asiassa pelkästään hyviä asioita elämä täynnä. Niitä on vain liikaa.
On tunnistettava väsymisensä ja otettava se todesta. Onneksi minulla on ymmärtävä, rakastava ihminen vierelläni. Juuri sellainen, josta niin kauan haaveilin...miehestä, joka sillä hetkellä, kun itse olen ylikierroksilla, poissa tolaltani, on tyyni, rauhallinen, saa minutkin rauhoittumaan. Olen siitä niin kiitollinen. Ja ylipäätään, että olen löytänyt toisen puoliskoni, ihmisen, jonka kanssa kaikki loksahtaa ihan ihmeellisesti vain kohdalleen. Tiedän, että se ei ole itsestäänselvää. Uskomaton onni on tullut kohdalleni. Arvostan sitä ja samalla ihmettelen, voiko tällaista tapahtua. Minulle.
Toinen asia, jota opettelen, on itseni kunnioittaminen. Olen ankara itselleni, enkä soisi tekeväni tai sanovani tyhmästi. Pitäisi tajuta, että kaikki typerehtivät joskus. Ei se kaada maailmaa. Pitäisi opetella mokaamisen jälkeen ottamaan hyvä ryhti, vakaa katse ja päättäväinen ilme ja antaa itselleen anteeksi saman tien. Niinhän kaikki muutkin tekevät, antavat mokani anteeksi. Niinhän itsekin teen, jos kuulen jonkun suusta tulevan sammakon. Niitä sammakoita tulee ja menee, se on elämää, inhimillisyyttä.
Itsensä kunnioittamiseen kuuluu myös puhua itsestään kunnioittavasti, eikä soimata itseään ja korostaa heikkouksiaan. Siinä minulla on myös opittavaa. Veistän turhan paljon itseeni kohdistuvaa mustaa huumoria. Sen voisi lopettaa.
Hienoa oli viime viikonloppuna, kun olimme ensimmäistä kertaa pikku lomamtkalla. Ajelimme itä-Suomessa. Meillä oli hotelli varattuna ensimmäiseksi yöksi Joensuusta ja toisena yönä Mikkelistä.
Kolmantena reissupäivänä oli kummipoikani rippijuhlat. Se oli ainut ennalta suunniteltu juttu. Voi
mitä vapautta oli pysähtyä missä huvitti, kulkea ja ihmetellä, nauttia terassilla siiderit myöhään illalla, kun helle alkoi helpottaa, nukkua myöhäälle, mennä ihan sen mukaan, miltä tuntui, eikä stressata yhtään mistään. Se oli matka, joka antoi voimia, eikä suinkaan vienyt niitä.
Ja on myös opeteltava uskomaan, että se riittää, että olen se mikä olen. Olenko yrittänyt olla enemmän tehdäkseni vaikutuksen? Nyt tajuan, että olen jo tehnyt vaikutuksen. Riitän juuri tällaisena. On vahvuuksia ja heikkouksia, puolin ja toisin. Ja olisi oikeastaan kamalaa, jos ei olisi niitä heikkouksia. Tuntisi itsensä aika huonoksi sellaisen ihmisen rinnalla. Riittää, kun on toinen ihminen vieressä, heikkona tai vahvana, toistaan tukien.
https://m.youtube.com/watch?v=M4jxL9s_tDA
On tunnistettava väsymisensä ja otettava se todesta. Onneksi minulla on ymmärtävä, rakastava ihminen vierelläni. Juuri sellainen, josta niin kauan haaveilin...miehestä, joka sillä hetkellä, kun itse olen ylikierroksilla, poissa tolaltani, on tyyni, rauhallinen, saa minutkin rauhoittumaan. Olen siitä niin kiitollinen. Ja ylipäätään, että olen löytänyt toisen puoliskoni, ihmisen, jonka kanssa kaikki loksahtaa ihan ihmeellisesti vain kohdalleen. Tiedän, että se ei ole itsestäänselvää. Uskomaton onni on tullut kohdalleni. Arvostan sitä ja samalla ihmettelen, voiko tällaista tapahtua. Minulle.
Toinen asia, jota opettelen, on itseni kunnioittaminen. Olen ankara itselleni, enkä soisi tekeväni tai sanovani tyhmästi. Pitäisi tajuta, että kaikki typerehtivät joskus. Ei se kaada maailmaa. Pitäisi opetella mokaamisen jälkeen ottamaan hyvä ryhti, vakaa katse ja päättäväinen ilme ja antaa itselleen anteeksi saman tien. Niinhän kaikki muutkin tekevät, antavat mokani anteeksi. Niinhän itsekin teen, jos kuulen jonkun suusta tulevan sammakon. Niitä sammakoita tulee ja menee, se on elämää, inhimillisyyttä.
Itsensä kunnioittamiseen kuuluu myös puhua itsestään kunnioittavasti, eikä soimata itseään ja korostaa heikkouksiaan. Siinä minulla on myös opittavaa. Veistän turhan paljon itseeni kohdistuvaa mustaa huumoria. Sen voisi lopettaa.
Hienoa oli viime viikonloppuna, kun olimme ensimmäistä kertaa pikku lomamtkalla. Ajelimme itä-Suomessa. Meillä oli hotelli varattuna ensimmäiseksi yöksi Joensuusta ja toisena yönä Mikkelistä.
Kolmantena reissupäivänä oli kummipoikani rippijuhlat. Se oli ainut ennalta suunniteltu juttu. Voi
mitä vapautta oli pysähtyä missä huvitti, kulkea ja ihmetellä, nauttia terassilla siiderit myöhään illalla, kun helle alkoi helpottaa, nukkua myöhäälle, mennä ihan sen mukaan, miltä tuntui, eikä stressata yhtään mistään. Se oli matka, joka antoi voimia, eikä suinkaan vienyt niitä.
Ja on myös opeteltava uskomaan, että se riittää, että olen se mikä olen. Olenko yrittänyt olla enemmän tehdäkseni vaikutuksen? Nyt tajuan, että olen jo tehnyt vaikutuksen. Riitän juuri tällaisena. On vahvuuksia ja heikkouksia, puolin ja toisin. Ja olisi oikeastaan kamalaa, jos ei olisi niitä heikkouksia. Tuntisi itsensä aika huonoksi sellaisen ihmisen rinnalla. Riittää, kun on toinen ihminen vieressä, heikkona tai vahvana, toistaan tukien.
https://m.youtube.com/watch?v=M4jxL9s_tDA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti